Sain töitä. "Läheiseltä" ravitallilta. Lapan paskaa pari tuntia, saan pari kymppiä siitä rahaa. En tiedä jaksanko tätä sittenkään. Aamuisin herääminen on tuskaa, itkettää. Haluaisin vain ajaa autoni kallioon. Miksi edes suostuin. Onneksi ei ole työsopimuksia, pystyn perjaatteessa lopettamaan koska vain. Jos nyt yrittäisin jaksaa edes hetken, tarvitsen rahaa.
Mutta vika ei ole vain minun päässä enää. Tuntuu, että en oikeasti pysty. En tiedä mikä selkääni vaivaa, mutta se, että en ole nukkunut kuin hetken noin puoleen vuoteen, on jo jotain. Se kipu mikä välillä iskee, vie oikeasti jalat alta. Sen lisäksi pyörtyilen, en välillä näe mitään (silmissä siis sumenee, ihan kuin itkisi paljon), mahani saattaa yhtäkkiä tulla kipeäksi (tuntuu siltä kuin joku viiltäisi sisuskaluja lihaveitsillä) ja paljon muuta, sekä siihen lisäksi kylmenneiden ilmojen kanssa palanneet jalkavaivat...
Voinette siis arvata miltä tuntui ajaa 20km kotiin 3h paskan lappauksen jälkeen. Kivusta tunnottomat jalat, selkäranka tuntui halkeavan sekä näistä johtuva pääkipu sumentuvan näön kanssa. Painoin vain kaasua että pääsin äkkiä kotiin. Kotona makasin sohvalla hetken, itkua pidätellen. Se kipu oli tajuton. Huone vain pyöri ympärilläni. Lämmitin vanhan kauratyynyn, se auttoi hetkeksi, mutta sitten tuntui että pahensi asiaa.Normaalisti käyn iltaisin koiran kanssa vajaan 1h kävelyllä ihanassa viileässä syysillassa, tänään en pystynyt. Vaivoin jaksoin kävellä puolituntia..
Siihen lisäksi ne henkiset ongelmat. Ahistaa. Haluaisin vain kadota, taas. Miksi minusta on tullut tälläinen. Haluaisin muuttua, haluaisin olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Normaali. Tosin mikä on normaalia? Kouluja käynyt, työllistynyt, omassa asunnossa asuva... Kaikkea sitä mitä minä en ole. Ja ennen kaikkea luonteeltaan juuri se mitä minä EN ole.
Haluaisin luovuttaa tuolla töissä. Terveyteni ei tule kestämään kovin kauaa. Mutta päivän jälkeen? :( Yritänkö kipuineni sinnitellä?
Lisäksi valtava ahdistus johtuu eräästä miehestä. Pojasta. Rekisteröidyin eräälle treffipalstalle joku aika sitten, kaipaan uusia kavereita joiden kanssa jutustella netissä, en halua tavata ketään. Siellä tuli puhumaan eräs vuotta vanhempi poika. Hän on hauska, hänelle on helppo jutella ja juttua riittääkin. Mutta jossain välissä sitä juttua rupesi tulemaan liikaa. Tähän astiset ystäväni, tai kaverini tajuavat että en jaksa puhua kun rupean vastaamaan lyhyesti. Tuo vain innostuu. Olemme nyt 2 päivää puhuneet, menin tyhmänä antamaan hänelle facebookini, ja olin tietysti vielä tyhmempänä unohtanut puhelin-fb synkronoinnin päälle ja hän sai puhelinnumeroni. Hän siis pommittaa viesteillä koko ajan, yritti soittaakin, en vastannut. Minua ahdistaa aivan liikaa tuollainen määrä juttua, en jaksa. Kaiken lisäksi hän lähetti viestin että "taidan tykätä susta". Niskakarvani nousi pystyyn, oikeastiko? Niiden ympäripyöreiden vastausten jälkeen kuvittelet tuntevasi minut ja tykkääväni minusta, i don't think so. Netissähän on helppo esittää, tietynlailla kirjoitetuista viesteistä voi saada sen kuvan, että olen ihana, ystävällinen ja sosiaalinen. Hän jo suunnittelee tulevansa tapaamaan minua, olen ohittanut nuo viestit, silti hän kuvittelee tunteiden olevan molemminpuolisia. Olen sanonut hänelle olevani todella kiireinen ja niin edelleen. Tahtoisin vain peruuttaa sen että menin edes ensimmäistä kertaa vastaamaan hänelle. Vaikka hän onkin varmasti ihan mukava, en kaipaa elämääni mitään lisää. Se on jo tarpeeksi sekaisin. En jaksa välittää edes itsestäni, miten siis jostain muusta? En vain tiedä miten sanoa hänelle, että hän on ymmärtänyt täysin väärin. Jo profiilissani luki, että haen vain uusia ystäviä. Ja vaikka nettikeskustelujen perusteella ei saisi tuomita, mutta sen mitä osaan ihmisiä lukea, hän vaikuttaa hieman takertujalta. En haluaisi olla ilkeä, mutta tämä mielikuva minulle alkaa tulla.
Harrastuspuolella menee ihan mukavasti, löysin aivan ihanan ponitamman millä saan käydä maastoilemassa :) Rauhallinen, pomminvarma vanhus joka ei pelkää mitään, täysin minulle sopiva ♥
Mutta tälläistä tällä kertaa... Hyvää syksyä! Vieläkö tätä joku jaksaa lukea?
26. elokuuta 2013
5. elokuuta 2013
[30] home
Olen pahoillani, tästä blogista on tullut yleinen valitusosoite. Minulla vaan ei yksinkertaisesti ole ketään, joka ymmärtäisi ja kuuntelisi. Saan vain haukut saamattomuudestani ja kuinka olen paska ja itse olen hautani kaivanut. Niin olenkin, joku vain voisi ojentaa tikkaat tänne pohjalle.
Sain ystäväni kanssa asunnon, mahtavaa. Minulla vain ei ole varaa. Ei töitä, Opetushallitukseltakin tuli aamulla kirje, etten ollut edes varasijoilla mihinkään kouluun. Mahtavaa. Sain muutamia tarjouksia hevostalleilta, mutta millä minä autottomana ja rahattomana ajan yli 50km töihin minne ei kulje edes julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalitoimistolta on erittäin iso kynnys pyytää rahaa, toimeentulotukihakemus on puoliksi täytettynä sängylläni, Kelan asumistukihakemus samoin. Muuta rahaa minulle ei tipu. Kaikki muut tuet ovat vain ihmisille joilla on ammatillinen koulutus, tietty aika työtä tehtynä, opiskelupaikka. Minulla ei ole mitään muuta kuin kuoppani.
En edes tiedä, millä täältä kuopasta enää pääsee pois ja täyttämään sen. En keksi enää mitään. Huoraksiko tässä pitää ruveta? Maailman vanhin ammatti, takuuvarmasti hyvät tienistit... Saisin ainakin vuokrat maksettua. Mutta ei minusta ole siihenkään.
En pysty tekemään töitä, itsetuntoni on miinuksella. En kykene edes kävelemään kadulla, tuijotan varpaitani ja nielen itkua. En halua sitoutua mihinkään, tarvitsen helvetisti tilaa pakenemiseen. En halua että joku pakottaa minut joka päivä tekemään jotain mistä en nauti. Voisin tehdä sellaista työtä missä olisi esim 2-3päivää töitä. Ehkä.
En tosiaankaan tiedä mitä teen elämälläni. Haluan kuolla. Se olisi kaikkein helpoin vaihtoehto. En vain osaa enää järjestää elämääni.
Sain ystäväni kanssa asunnon, mahtavaa. Minulla vain ei ole varaa. Ei töitä, Opetushallitukseltakin tuli aamulla kirje, etten ollut edes varasijoilla mihinkään kouluun. Mahtavaa. Sain muutamia tarjouksia hevostalleilta, mutta millä minä autottomana ja rahattomana ajan yli 50km töihin minne ei kulje edes julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalitoimistolta on erittäin iso kynnys pyytää rahaa, toimeentulotukihakemus on puoliksi täytettynä sängylläni, Kelan asumistukihakemus samoin. Muuta rahaa minulle ei tipu. Kaikki muut tuet ovat vain ihmisille joilla on ammatillinen koulutus, tietty aika työtä tehtynä, opiskelupaikka. Minulla ei ole mitään muuta kuin kuoppani.
En edes tiedä, millä täältä kuopasta enää pääsee pois ja täyttämään sen. En keksi enää mitään. Huoraksiko tässä pitää ruveta? Maailman vanhin ammatti, takuuvarmasti hyvät tienistit... Saisin ainakin vuokrat maksettua. Mutta ei minusta ole siihenkään.
En pysty tekemään töitä, itsetuntoni on miinuksella. En kykene edes kävelemään kadulla, tuijotan varpaitani ja nielen itkua. En halua sitoutua mihinkään, tarvitsen helvetisti tilaa pakenemiseen. En halua että joku pakottaa minut joka päivä tekemään jotain mistä en nauti. Voisin tehdä sellaista työtä missä olisi esim 2-3päivää töitä. Ehkä.
En tosiaankaan tiedä mitä teen elämälläni. Haluan kuolla. Se olisi kaikkein helpoin vaihtoehto. En vain osaa enää järjestää elämääni.
6. heinäkuuta 2013
[29] energy
Taas näitä aikoja kun tunnen itseni oikein tarmokkaaksi ja haluaisin elämäni jollekin raiteilleen. Hain 4 kouluun täydennyshaussa, ympäri Suomea. 4 eri kaupunkia, 4 eri ammattia, 4 eri mahdollisuutta. Teinkö oikein? Oliko tämä oikea valinta? Ahdistaa. Tiedän mitä minusta ajatellaan, luuseri joka ei ole edes peruskouluaan silloin 4½vuotta sitten saanut käytyä loppuun, ja nyt se luulee pääsevänsä opiskelemaan tuosta vain. Kadun monesti sitä, että en ikinä mennyt takaisin kouluun. Kuilu kodin ja koulun välillä kasvoi päivä päivältä isommaksi. 400metriä kasvoi lopulta kymmeniksi kilometreiksi, ja paluu takaisin tuntui ponnistelulta, liian pitkältä matkalta läpi laavameren. Oliko se avunhuuto tietämättäni? Halusinko vain huomiota? Mitä ihmettä tapahtui?
Kukaan ei koskaan tule tietämään mitä tuolloin päässäni tapahtui. En tiedä sitä itsekkään. Pirteä, kaikkensa yrittävä, ystävällinen ihmislapsi muuttui enemmän ja enemmän sulkeutuneeksi. Kotona olin turvassa. Kukaan ei nähnyt minua, se oli minun pakopaikkani. Se on sitä nykyäänkin. Olen kotona, aina, koska en halua kenenkään huomaavan minua. Tiedän, ettei minussa ole mitään erikoista. Seison keskellä kaupunkia, ihmiset kiireisinä kävelevät ohi, kiinnittämättä mitään huomiota minuun. Silti kynnys lähteä sinnekin on... valtava.
Mitä minä tänne kirjoitan, on oikeat tunteeni, ajatukseni. Kavereilleni olen se hullu, mahtava persoona, joka rakastaa huomiota ja ihmisten seuraa. Se, että saan itseni viettämään aikaa muualle, vaatii paljon. Ahdistaa päiviä etukäteen, ja viikkoja niiden hetkien jälkeen. Halaan tyynyäni alahuulta purren, itkua pidättäen. Mitä he oikeasti ajattelevat?
Kaipaan juttuseuraa. Haluan jonkun, jonka kanssa voin puhua. Jonkun joka ymmärtää, osaa auttaa, kertoo mitä vaihtoehtoja minulla on, mitä minun kannattaisi edes yrittää tehdä. Sekin on liikaa vaadittu, en kykene. Sulkeudun jos edes joudun kuvittelemaan puhuvani tuntemattomalle, saati tutulle. Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä, kuuntele rehellisesti.
Kaipaan elämääni jotain järjestystä, rutiineja, jotain pysyvää. Kaikki ympärilläni oleva tuntuu avomeressä kelluvilta haloilta. Saan ne kiinni, mutta lopulta pudotan kuitenkin ne takaisin mereen, koska en tiedä mitä niillä teen. Kasaanko ne pinoksi? Poltanko ne? Mietin näitä asioita elämälläni. Yritänkö koota kaiken kasaan, vai heitänkö kaiken lopullisesti pois. Kuinka helppoa olisi, jos elämään saisi trippimittarin. Jokaisen turhan ajon jälkeen nollaisin ajotietokoneen ja aloittaisi alusta, silti tiedoissa on edelleenkin ajetut kilometrit, ne lukemattomat matkat minne lie. Päämäärättömät harhailut etsien oikeaa reittiä, kartta hukassa ja navigaattori pihalla kuin lumiukko. Valita lopulta joku lukemattomista reiteistä, sulkea silmät ja katsoa mihin päätyy. Siltä elämä tällä hetkellä tuntuu. Juoksen silmät kiinni toivoen, että joku ohjaa lopulta oikealle reitille ennen kuin törmään puuhun. Sen puun juurelle olen nyt.
Kukaan ei koskaan tule tietämään mitä tuolloin päässäni tapahtui. En tiedä sitä itsekkään. Pirteä, kaikkensa yrittävä, ystävällinen ihmislapsi muuttui enemmän ja enemmän sulkeutuneeksi. Kotona olin turvassa. Kukaan ei nähnyt minua, se oli minun pakopaikkani. Se on sitä nykyäänkin. Olen kotona, aina, koska en halua kenenkään huomaavan minua. Tiedän, ettei minussa ole mitään erikoista. Seison keskellä kaupunkia, ihmiset kiireisinä kävelevät ohi, kiinnittämättä mitään huomiota minuun. Silti kynnys lähteä sinnekin on... valtava.
Mitä minä tänne kirjoitan, on oikeat tunteeni, ajatukseni. Kavereilleni olen se hullu, mahtava persoona, joka rakastaa huomiota ja ihmisten seuraa. Se, että saan itseni viettämään aikaa muualle, vaatii paljon. Ahdistaa päiviä etukäteen, ja viikkoja niiden hetkien jälkeen. Halaan tyynyäni alahuulta purren, itkua pidättäen. Mitä he oikeasti ajattelevat?
Kaipaan juttuseuraa. Haluan jonkun, jonka kanssa voin puhua. Jonkun joka ymmärtää, osaa auttaa, kertoo mitä vaihtoehtoja minulla on, mitä minun kannattaisi edes yrittää tehdä. Sekin on liikaa vaadittu, en kykene. Sulkeudun jos edes joudun kuvittelemaan puhuvani tuntemattomalle, saati tutulle. Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä, kuuntele rehellisesti.
Kaipaan elämääni jotain järjestystä, rutiineja, jotain pysyvää. Kaikki ympärilläni oleva tuntuu avomeressä kelluvilta haloilta. Saan ne kiinni, mutta lopulta pudotan kuitenkin ne takaisin mereen, koska en tiedä mitä niillä teen. Kasaanko ne pinoksi? Poltanko ne? Mietin näitä asioita elämälläni. Yritänkö koota kaiken kasaan, vai heitänkö kaiken lopullisesti pois. Kuinka helppoa olisi, jos elämään saisi trippimittarin. Jokaisen turhan ajon jälkeen nollaisin ajotietokoneen ja aloittaisi alusta, silti tiedoissa on edelleenkin ajetut kilometrit, ne lukemattomat matkat minne lie. Päämäärättömät harhailut etsien oikeaa reittiä, kartta hukassa ja navigaattori pihalla kuin lumiukko. Valita lopulta joku lukemattomista reiteistä, sulkea silmät ja katsoa mihin päätyy. Siltä elämä tällä hetkellä tuntuu. Juoksen silmät kiinni toivoen, että joku ohjaa lopulta oikealle reitille ennen kuin törmään puuhun. Sen puun juurelle olen nyt.
26. toukokuuta 2013
[28] why
Vihaan olla ihastunut. Se tunne on aivan kammottava, kun kävelet parhaan ystäväsi kanssa pitkin epäilyttävän hiljaista kyläraitin kävelytietä, joka paremmin rinkinäkin tunnetaan, ja näet tuttuakin tutumman auton. Pala nousee kurkkuun, perhoset mahassa tuntuu tunkevan ihon läpi. "Näkiköhän se?!", ei. Puhui puhelimessa ja auto pari kertaa ajoi ohi ja katosi. Yli vuosi sitten olen hänet nähnyt kunnolla. En enää edes muista miltä hän näyttää, tai miksi häneen ihastuin. En ihastu helposti, joten tuossa ihmisessä täytyy olla sitä jotain. Toisaalta siinä missä sydän haluaisi tutustua paremmin häneen, järki käskee muuta. En ole ikinä seurustellut, 20vuotias neitsyt kuulostaa todella idiootilta. Tätä tulen olemaan vielä toisenkin 20v päästä, jos siis elän enää silloin. Yksinäinen luuseri, joka peittää kaikki tunteensa, koska ei halua tulla loukatuksi. Minusta olisi ihanaa käydä elokuvissa, syömässä, ajelemassa, vaikka missä, sen oman rakkaan kanssa. Olen kateellinen kavereilleni, heillä on ihania parisuhteita. Minä peitän kaikki aina sillä "haluan olla vapaa ja pärjään hyvin yksin" kliseellä. Kukaan ei onneksi edes arvaa, että minulla on tunteita tuota kohtaan. Eikä toivottavasti arvaakkaan.
Ensi viikonloppuna pitäisi mennä juhlimaan. Toivon, että hän tulisi sinne. Taitaa tosin olla turha toivo... Saahan sitä toivoa, ei se mitään maksa tai ole keneltäkään pois. Tulen todennäköisesti olemaan melko ulkopuolinen siellä juhlissa, sinne tulee paljon uusia ihmisiä joita en tunne.
Kesä on ihanaa aikaa! Saan pukeutua mekkoihin ♥ Voisin ostaa miljoonia mekkoja ja vannoa käyttäväni niitä kaikkia! En vaan voi saada tarpeekseni ihanista mekoista.
Olen laihtunut! Lenkkeily on tehnyt tehtävänsä, nyt vielä kun saisi kaikki herkut jätettyä pois ja rajoittaa leivän syöntiä, niin voisin päästä lähellekin seuraavaa painotavoitetta. 50kg. Vielä jonakin päivänä onnistun. Aivan varmasti! Tarvitsen vain oman asunnon, ettei äiti ole vahtimassa. Ja päästä eroon näistä tunteista tuota yhtä kohtaan, sen takia sorrun välillä karkkipussiin, parhaat karkit helpottaa ja sen jälkeen juoksulenkki ihanan lämpimässä kesäillassa!
Tälläistä nyt tällä kertaa...
Ensi viikonloppuna pitäisi mennä juhlimaan. Toivon, että hän tulisi sinne. Taitaa tosin olla turha toivo... Saahan sitä toivoa, ei se mitään maksa tai ole keneltäkään pois. Tulen todennäköisesti olemaan melko ulkopuolinen siellä juhlissa, sinne tulee paljon uusia ihmisiä joita en tunne.
Kesä on ihanaa aikaa! Saan pukeutua mekkoihin ♥ Voisin ostaa miljoonia mekkoja ja vannoa käyttäväni niitä kaikkia! En vaan voi saada tarpeekseni ihanista mekoista.
Olen laihtunut! Lenkkeily on tehnyt tehtävänsä, nyt vielä kun saisi kaikki herkut jätettyä pois ja rajoittaa leivän syöntiä, niin voisin päästä lähellekin seuraavaa painotavoitetta. 50kg. Vielä jonakin päivänä onnistun. Aivan varmasti! Tarvitsen vain oman asunnon, ettei äiti ole vahtimassa. Ja päästä eroon näistä tunteista tuota yhtä kohtaan, sen takia sorrun välillä karkkipussiin, parhaat karkit helpottaa ja sen jälkeen juoksulenkki ihanan lämpimässä kesäillassa!
Tälläistä nyt tällä kertaa...
27. huhtikuuta 2013
[27] feel
Tunteet... Ne on ollut taas pinnalla hyvin paljon. Ilo, suru, rakkaus, kaipuu ja monet muut. Saatoin viime vuoden kirjoituksissa ihastukseni, ainakin jossakin sivulauseessa. Luulin jo päässeeni yli, mutta tajusin että näin ei ole. Joka kerta kun menen kaupunkiin jossa hän asuu, sydämeni jättää lyönnin välistä kun näen samanalisen auton kuin hänellä tai ihmisen joka on pukeutunut samalla tavalla. Monesti olen toivonut näkeväni hänet edes vilaukselta. Mietin aina, että jos törmättäisi, mitä sanoisin, muistaisiko hän minua? Pitkään kielsin tunteeni, mutta turha sitä on jatkaa. Piilossa pidän asian edelleen, en kestäisi jos joku yhteisistä ystävistämme saisi tietää. Olen varma, että hän ei ikinä voisi ajatella minusta samoin.
Olen saanut mahtavan kipinän liikkumiseen. 7km kävely-hölkkä auringon porottaessa selkään, mahtavaa! Paras aika lenkkeilylle on illalla, noin 22.00 aikaan. Missään ei enää liiku ketään, se ihana maaseudun hiljaisuus on laskeutunut. Kaukaa maantieltä kaikuu autojen ääniä hiljaisena huminana. Linnut sirkuttaa. Ja se viileys! Se ihana käsinkosketeltava kosteus! Täydellinen aika. Vielä kun kesä etenee ja tuo täydellinen aika siirtyy sinne keskiyölle ♥ Parasta pistää juoksuksi pitkällä metsätiellä ja kuunnella kun omat jalat iskeytyy hiekkaan, pistää oma keho täysillä likoon ja antaa mennä! Kuntoni alkaa nousta! :)
Täytin tuossa 20... Seuraava tasakymmen onkin sitten 30. Olenko silloin vielä samanlainen luuseri? Olenko saanut elämälläni tehtyä mitään? Olenko edes elossa? Olenko ollut tuossa välissä koulussa, töissä, missään järkevässä? Tuo ikä sai ajattelemaan... Haluaisin opiskelemaan, tai töihin. Mutta se ei ole niin helppoa. Pelkään liikaa. Pelkään ihmisiä, pelkään epäonnistuvani taas, pelkään jopa itseäni. Hain kesätöihin, se järki mikä toivoo minun saavan edes jotakin työtä, hukkuu kuitenkin tunteiden alle ja pelkään, että jos joku soittaakin ja pyytää haastatteluun. Työt tietäisi rahaa, voisin käydä kesällä jossakin ja ostaa uusia vaatteita. Ja saisin säästöön omaa asuntoa varten, mikä olisi kaikkein paras asia... Mutta en usko, että pystyisin siihen.
Olen rajoittanut syömiseni aivan minimiin. Aamulla syön maitorahkaa ja mustikoita tai pilttiä. Päivällä leipä ja ehkä vähän ruokaa. Vettä olen taas pyrkinyt juomaan ainaki 3 litraa. Painoni on tippunut 52kg, uskalsin vaa'alle. Haluaisin laihtua, vielä lisää. 50kg on tavoitteeni seuraavaksi. Olen myös kiinteytynyt aloitettuani juoksemisen. Se kammoittava vatsamakkara on kadonnut lähes kokonaan.
Ensiviikolla on vappu. Vappu on aina ollut hauska juhla viettää ystävien kanssa. Nyt, olen yksin. Ystäväni eivät ole edes kysyneet minua mukaan.
Joka tapauksessa, haluan toivottaa hyvää kevättä kaikille!
Olen saanut mahtavan kipinän liikkumiseen. 7km kävely-hölkkä auringon porottaessa selkään, mahtavaa! Paras aika lenkkeilylle on illalla, noin 22.00 aikaan. Missään ei enää liiku ketään, se ihana maaseudun hiljaisuus on laskeutunut. Kaukaa maantieltä kaikuu autojen ääniä hiljaisena huminana. Linnut sirkuttaa. Ja se viileys! Se ihana käsinkosketeltava kosteus! Täydellinen aika. Vielä kun kesä etenee ja tuo täydellinen aika siirtyy sinne keskiyölle ♥ Parasta pistää juoksuksi pitkällä metsätiellä ja kuunnella kun omat jalat iskeytyy hiekkaan, pistää oma keho täysillä likoon ja antaa mennä! Kuntoni alkaa nousta! :)
Täytin tuossa 20... Seuraava tasakymmen onkin sitten 30. Olenko silloin vielä samanlainen luuseri? Olenko saanut elämälläni tehtyä mitään? Olenko edes elossa? Olenko ollut tuossa välissä koulussa, töissä, missään järkevässä? Tuo ikä sai ajattelemaan... Haluaisin opiskelemaan, tai töihin. Mutta se ei ole niin helppoa. Pelkään liikaa. Pelkään ihmisiä, pelkään epäonnistuvani taas, pelkään jopa itseäni. Hain kesätöihin, se järki mikä toivoo minun saavan edes jotakin työtä, hukkuu kuitenkin tunteiden alle ja pelkään, että jos joku soittaakin ja pyytää haastatteluun. Työt tietäisi rahaa, voisin käydä kesällä jossakin ja ostaa uusia vaatteita. Ja saisin säästöön omaa asuntoa varten, mikä olisi kaikkein paras asia... Mutta en usko, että pystyisin siihen.
Olen rajoittanut syömiseni aivan minimiin. Aamulla syön maitorahkaa ja mustikoita tai pilttiä. Päivällä leipä ja ehkä vähän ruokaa. Vettä olen taas pyrkinyt juomaan ainaki 3 litraa. Painoni on tippunut 52kg, uskalsin vaa'alle. Haluaisin laihtua, vielä lisää. 50kg on tavoitteeni seuraavaksi. Olen myös kiinteytynyt aloitettuani juoksemisen. Se kammoittava vatsamakkara on kadonnut lähes kokonaan.
Ensiviikolla on vappu. Vappu on aina ollut hauska juhla viettää ystävien kanssa. Nyt, olen yksin. Ystäväni eivät ole edes kysyneet minua mukaan.
Joka tapauksessa, haluan toivottaa hyvää kevättä kaikille!
24. maaliskuuta 2013
[26] sun
Heippa lukijat :) Päätin pitää lupaukseni, ja yrittää postailla vähän useammin, koska tuo monien kuukausin postausvälikään ei välttämättä ole ihan järkevä.
Kevät tekee hurjan nopeasti tuloaan, ja sen huomaa omasta mielialasta. Ihana nousta auringonpaisteeseen ja juoda kuppikahvia rauhassa, ja odottaa että päivä etenee, että pääsee lenkille! Olen löytänyt uuden puhdin kunnon nostamiseen! Ja tuleehan siitä uskomattoman hyvä fiilis, kun aurinko lämmittää kasvoja samalla kun tossut iskeytyy siihen onnettomaan lumi-jää-loskakerrokseen mikä asfaltin päällä enää on. Kyllä tää kunto tästä nousee niin, että pääsen tavoitteeseeni, että juoksen/hölkkään 10km vielä jonain päivänä! Pitäisi ostaa kunnon juoksukengät vain, polvet tulevat tavattoman kipeiksi kun yrittää juosta vapaa-ajanlenkkareilla. Ja kyllähän tällä treenilla luulisi kilojenkin karisevan, kun tekee intervallia ja välillä menee metsäteille missä 10-35cm lunta + mäkiä. Pääsee koirakin kesäkuntoon samalla!
Oma asunto alkaa olla ajankohtainen nyt oikeasti. 20 tulee ensi kuussa täyteen, ja asun äidin kanssa. En tule yhtään toimeen äitini miehen kanssa enää nykyään, en edes sitä vähää mitä joskus tultiin. Hermostun jo siitä kun näen hänet ja mielialani tippuu heti. Äidin kanssa yritän tulla toimeen, vaikka välillä se on todella hankalaa.
Rahattomana, työttömänä idioottina vaan muuttaminen on todella hankalaa. Töitä ei ole, ei tule, en minä niitä saa vaikka hakisin kuinka. Työkkäriin en voi mennä, en kestä sitä paasaamista kouluista ja muusta mikä tekee minusta NOLLAN, YHTEISKUNNAN HÄPEÄPILKUN! Rivien välistä melkein voi kuulla, että minun ei pitäisi elää edes enää. Tekisin mielelläni töitä, tallilla tai muuten eläinten parissa. Jo muutama sata euroa kuussa riittäisi minulle.
Kaipaan tallille :) Muuttaminen mahdollistaisi siellä käymisen taas, ja se olisi maailman paras asia! Melkein vuoteen en ole nähnyt maailman parasta Ponia ja ikävä alkaa olla mahdoton! Haluaisin treenaamaan sen kanssa kunnolla, jos vaikka jonain päivänä pääsisi kisaamaan *haaveilla saa*.
Tahtoisin lähteä myös ulkomaille. Olen käynyt vain Italiassa (aivan ihana paikka <3 haluaisin uudelleen), Portugalissa sekä lukuisia kertoja Ruotsissa (minne haluaisin myös mennä, kesällä jonnekin muualle kuin Tukholmaan). Joku edullinen turistirysä kelpaisi alkuun, mutta haaveina olisi käydä vaikka missä. Ehkä jonakin päivänä :)
Kevään tullen myös syöminen alkaa vähentyä. Talvella sitä vain kylminä päivinä eksyy sinne saatanan jääkaapille tekemään voileipiä. Olen ruvennut lisäämään PALJON kasviksia lautaselle ennen lämmintä ruokaa, ettei sitä mahdu niin paljoa enää. Rahkaa ja sokeroimattomia mustikoita aamu- ja iltapalaksi, nam ♥ Ja vihreää teetä!
Vaa'alla en ole uskaltanut käydä ikuisuuteen. En, koska tiedän että minun tuurillani äiti tulisi juuri sillä hetkellä viereen ja katsomaan, ja kommentoisi asiaa.
Tahtoisin uusia vaatekaappini! Minulla on paljon vaatteita mitä en käytä läheskään, mutta jos heitän kaiken turhan pois, minulle ei jää mitään. Olen yrittänyt kiertää kirpputoreilla, jos niistä löytyisi uusia, mutta pari paitaa vain on tarttunut mukaan.
Olen myös ajatellut, että 20. ikävuoden kunniaksi leikkauttaisin ja värjäisin tukkani. Nythän minulla on vaaleat, alaselkään ylettävät hiukset. Haluaisin lyhyemmät, todella vaaleanruskeat (lähellä omaa maantienruskeaa) hiukset vaaleilla raidoilla :) Pitää vain kerätä rohkeutta sen tekemiseen!
Hyvää kevättä lukijoilleni ♥
Kevät tekee hurjan nopeasti tuloaan, ja sen huomaa omasta mielialasta. Ihana nousta auringonpaisteeseen ja juoda kuppikahvia rauhassa, ja odottaa että päivä etenee, että pääsee lenkille! Olen löytänyt uuden puhdin kunnon nostamiseen! Ja tuleehan siitä uskomattoman hyvä fiilis, kun aurinko lämmittää kasvoja samalla kun tossut iskeytyy siihen onnettomaan lumi-jää-loskakerrokseen mikä asfaltin päällä enää on. Kyllä tää kunto tästä nousee niin, että pääsen tavoitteeseeni, että juoksen/hölkkään 10km vielä jonain päivänä! Pitäisi ostaa kunnon juoksukengät vain, polvet tulevat tavattoman kipeiksi kun yrittää juosta vapaa-ajanlenkkareilla. Ja kyllähän tällä treenilla luulisi kilojenkin karisevan, kun tekee intervallia ja välillä menee metsäteille missä 10-35cm lunta + mäkiä. Pääsee koirakin kesäkuntoon samalla!
Oma asunto alkaa olla ajankohtainen nyt oikeasti. 20 tulee ensi kuussa täyteen, ja asun äidin kanssa. En tule yhtään toimeen äitini miehen kanssa enää nykyään, en edes sitä vähää mitä joskus tultiin. Hermostun jo siitä kun näen hänet ja mielialani tippuu heti. Äidin kanssa yritän tulla toimeen, vaikka välillä se on todella hankalaa.
Rahattomana, työttömänä idioottina vaan muuttaminen on todella hankalaa. Töitä ei ole, ei tule, en minä niitä saa vaikka hakisin kuinka. Työkkäriin en voi mennä, en kestä sitä paasaamista kouluista ja muusta mikä tekee minusta NOLLAN, YHTEISKUNNAN HÄPEÄPILKUN! Rivien välistä melkein voi kuulla, että minun ei pitäisi elää edes enää. Tekisin mielelläni töitä, tallilla tai muuten eläinten parissa. Jo muutama sata euroa kuussa riittäisi minulle.
Kaipaan tallille :) Muuttaminen mahdollistaisi siellä käymisen taas, ja se olisi maailman paras asia! Melkein vuoteen en ole nähnyt maailman parasta Ponia ja ikävä alkaa olla mahdoton! Haluaisin treenaamaan sen kanssa kunnolla, jos vaikka jonain päivänä pääsisi kisaamaan *haaveilla saa*.
Tahtoisin lähteä myös ulkomaille. Olen käynyt vain Italiassa (aivan ihana paikka <3 haluaisin uudelleen), Portugalissa sekä lukuisia kertoja Ruotsissa (minne haluaisin myös mennä, kesällä jonnekin muualle kuin Tukholmaan). Joku edullinen turistirysä kelpaisi alkuun, mutta haaveina olisi käydä vaikka missä. Ehkä jonakin päivänä :)
Kevään tullen myös syöminen alkaa vähentyä. Talvella sitä vain kylminä päivinä eksyy sinne saatanan jääkaapille tekemään voileipiä. Olen ruvennut lisäämään PALJON kasviksia lautaselle ennen lämmintä ruokaa, ettei sitä mahdu niin paljoa enää. Rahkaa ja sokeroimattomia mustikoita aamu- ja iltapalaksi, nam ♥ Ja vihreää teetä!
Vaa'alla en ole uskaltanut käydä ikuisuuteen. En, koska tiedän että minun tuurillani äiti tulisi juuri sillä hetkellä viereen ja katsomaan, ja kommentoisi asiaa.
Tahtoisin uusia vaatekaappini! Minulla on paljon vaatteita mitä en käytä läheskään, mutta jos heitän kaiken turhan pois, minulle ei jää mitään. Olen yrittänyt kiertää kirpputoreilla, jos niistä löytyisi uusia, mutta pari paitaa vain on tarttunut mukaan.
Olen myös ajatellut, että 20. ikävuoden kunniaksi leikkauttaisin ja värjäisin tukkani. Nythän minulla on vaaleat, alaselkään ylettävät hiukset. Haluaisin lyhyemmät, todella vaaleanruskeat (lähellä omaa maantienruskeaa) hiukset vaaleilla raidoilla :) Pitää vain kerätä rohkeutta sen tekemiseen!
Hyvää kevättä lukijoilleni ♥
13. maaliskuuta 2013
[25] stupid
Olen taas siinä pisteessä elämässäni, että en tiedä tapanko itseni vai jatkanko tätä paskaa elämää. Olisi vain niin helpompi antaa olla, heittää hanskat tiskiin ja antaa muiden elää ilman minua. Pilaan vain muidenkin elämän, olemalla tälläinen ihmisperse.
Minähän en ole peruskoulua päättänyt, olen siis täysi PASKA. Arvoton idiootti, koska en arvosta koulutusta. En arvosta en. Ihan vain siksi, että en osaa. Olen tyhmä. Hyvä kun osaan 1+1 laskea. Kieliä en opi. Maantieto ja biologia on ihan hepreaa. Äidinkieleni on tasoa maahanmuuttaja. Siihen lisäksi koulukiusaaminen ja ongelmat kotona. Ongelmat alkoivat jo ala-asteella. Lintsailin vähän väliä. Yläasteella se moninkertaistui ja 8. luokalla luovutin kokonaan. Minulle annettiin mahdollisuus, sain suorittaa 8. luokan aineet yksinä kokeina ja pääsin 9. luokalle. Lokakuuhun asti jaksoin yrittää, mutta ei siitä mitään tullut. Kävin koulussa vain niillä tunneilla joissa oli mukavat opettajat. Istuin nurkassa nieleskelemässä kyyneleitä, kuuntelemassa kun joku huuteli toiselta puolelta luokkaa.
Tästä on nyt yli 4vuotta. Kadun päätöstä, että lopetin kesken, mutta en voinut palata. Opettajat yrittivät, antoivat mahdollisuuden, mutta en vain pystynyt. Tajusin silloin, että olen tyhmempi kuin osasin kuvitellakaan.
Työkkäristä minulle on annettu vaihtoehtoja kouluihin. PAKOTTAMALLA! Ei. Minä en ikinä ole suostunut pakottamiseen. Pienestä asti olen paennut niitä tilanteita kun minut on pakotettu tekemään jotain. Monet kerrat olen istunut pöydän alla koulussa. Tiedostan omat ongelmani paremmin kuin kukaan, vaikka moni muu luuleekin tietävänsä paremmin.
Olin työharjoittelussa kuukauden yhdessä kaupassa. Lähdin sopimuksen viimeisenä päivänä, en sanonut mitään, mutta koskaan en palannut. En edes hakemaan työtodistusta. En pystynyt. Pelkäsin mitä mieltä työnantajani olisi minusta ja työstäni, en kestänyt kuulla. Työkkäri ja työpaikka soittelivat, mutta irtisanoin silloisen puhelinnumeroni ja otin toisen, salaisen numeron. Idiootti.
Siihen loppui työkkärissä käynnitkin. En halunnut mennä sinne kuuntelemaan sättimistä, haukkumista ja pakottamista mennä hakemaan se vitun todistus! "PASKA TYÖNTEKIJÄ, EI OSAA MITÄÄN", sitä siinä olisi lukenut, ehkä kaunisteltuna.
En pysty sitoutumaan työpaikkaan. Menisin töihin, mutta en pysty. Ahdistaa ajatus, että joutuisin olemaan joka päivä tuntemattomien ihmisten keskellä, joista kaikki varmasti vihaavat minua, niinkuin kaikki aina.
Haluaisin muuttaa vihdoinkin omaan asuntoon takaisin, mutta eipä asuntoja ilman töitä saa. Haluan takaisin tallille kertomaan huolistani rakkaalle hoitoponilleni. Niin monet kerrat olen istunut tallinkäytävällä hevosen pää sylissäni itkemässä pehmeää turpaa vasten ♥ Poni on hyvä kuuntelija. Se ei hauku.
Haluan vain kuolla. En pysty enää pelastamaan tätä elämää. Olen ajanut itseni niin syvään kuoppaan, ettei tätä pysty enää ikinä korjaamaan. Ei ikinä.
Kumpa joku ymmärtäisi minua yhtä hyvin kuin itse ymmärrän, ja kertoisi mitä minä enää voin tehdä, edes saadakseni oman järkeni kuntoon. Ei ihminen voi näin onnettoman idiootti olla, eihän?
Minähän en ole peruskoulua päättänyt, olen siis täysi PASKA. Arvoton idiootti, koska en arvosta koulutusta. En arvosta en. Ihan vain siksi, että en osaa. Olen tyhmä. Hyvä kun osaan 1+1 laskea. Kieliä en opi. Maantieto ja biologia on ihan hepreaa. Äidinkieleni on tasoa maahanmuuttaja. Siihen lisäksi koulukiusaaminen ja ongelmat kotona. Ongelmat alkoivat jo ala-asteella. Lintsailin vähän väliä. Yläasteella se moninkertaistui ja 8. luokalla luovutin kokonaan. Minulle annettiin mahdollisuus, sain suorittaa 8. luokan aineet yksinä kokeina ja pääsin 9. luokalle. Lokakuuhun asti jaksoin yrittää, mutta ei siitä mitään tullut. Kävin koulussa vain niillä tunneilla joissa oli mukavat opettajat. Istuin nurkassa nieleskelemässä kyyneleitä, kuuntelemassa kun joku huuteli toiselta puolelta luokkaa.
Tästä on nyt yli 4vuotta. Kadun päätöstä, että lopetin kesken, mutta en voinut palata. Opettajat yrittivät, antoivat mahdollisuuden, mutta en vain pystynyt. Tajusin silloin, että olen tyhmempi kuin osasin kuvitellakaan.
Työkkäristä minulle on annettu vaihtoehtoja kouluihin. PAKOTTAMALLA! Ei. Minä en ikinä ole suostunut pakottamiseen. Pienestä asti olen paennut niitä tilanteita kun minut on pakotettu tekemään jotain. Monet kerrat olen istunut pöydän alla koulussa. Tiedostan omat ongelmani paremmin kuin kukaan, vaikka moni muu luuleekin tietävänsä paremmin.
Olin työharjoittelussa kuukauden yhdessä kaupassa. Lähdin sopimuksen viimeisenä päivänä, en sanonut mitään, mutta koskaan en palannut. En edes hakemaan työtodistusta. En pystynyt. Pelkäsin mitä mieltä työnantajani olisi minusta ja työstäni, en kestänyt kuulla. Työkkäri ja työpaikka soittelivat, mutta irtisanoin silloisen puhelinnumeroni ja otin toisen, salaisen numeron. Idiootti.
Siihen loppui työkkärissä käynnitkin. En halunnut mennä sinne kuuntelemaan sättimistä, haukkumista ja pakottamista mennä hakemaan se vitun todistus! "PASKA TYÖNTEKIJÄ, EI OSAA MITÄÄN", sitä siinä olisi lukenut, ehkä kaunisteltuna.
En pysty sitoutumaan työpaikkaan. Menisin töihin, mutta en pysty. Ahdistaa ajatus, että joutuisin olemaan joka päivä tuntemattomien ihmisten keskellä, joista kaikki varmasti vihaavat minua, niinkuin kaikki aina.
Haluaisin muuttaa vihdoinkin omaan asuntoon takaisin, mutta eipä asuntoja ilman töitä saa. Haluan takaisin tallille kertomaan huolistani rakkaalle hoitoponilleni. Niin monet kerrat olen istunut tallinkäytävällä hevosen pää sylissäni itkemässä pehmeää turpaa vasten ♥ Poni on hyvä kuuntelija. Se ei hauku.
Haluan vain kuolla. En pysty enää pelastamaan tätä elämää. Olen ajanut itseni niin syvään kuoppaan, ettei tätä pysty enää ikinä korjaamaan. Ei ikinä.
Kumpa joku ymmärtäisi minua yhtä hyvin kuin itse ymmärrän, ja kertoisi mitä minä enää voin tehdä, edes saadakseni oman järkeni kuntoon. Ei ihminen voi näin onnettoman idiootti olla, eihän?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)