Itkettää. Masentaa. Tekis mieli juosta ulos, jättää jäljet koskemattomaan lumeen ja sit vaan kadota. Olen vanhempieni luona. He vaativat että tulen, olivat kautta rantain kuulleet laihdutuksestani. Kauheaa vaahtoamista. Eikö täysi-ikäinen ihminen saa päättää omasta elämästään? Ja omasta kropastaan. Ei näköjään. Ovat vahtineet että syön. Joka yö itken itseni uneen, haluaisin vaan kuolla. Painoni on varmasti noussut miljoonaan, siltä lähinnä tuntuu.... Ja näyttää, maha on ihan turvoksissa. Yritän syödä mahdollisimman vähän ja saada äitin tekemään edes terveellistä ruokaa. Ei, kamalaa hiilarimössöä. Vanhoja lempiruokiani mitä söin ennen paljon. Nyt lähinnä itkettää ja haluaisin vaan heittää lautasen seinään.
Tiistaina pääsee kotiin. Siellä odottaa sama normaali elämäni mitä olen tähänkin asti elänyt. Kohta on joulukin, en tiedä tulenko kotiin silloin. En ole ikinä tykännyt jouluruuista. Lähinnä niiden haju jo saanut aina oksentamaan, varsinkin laatikoiden. Etoo jo nyt ajatuskin lanttulaatikon hajusta leijailemassa ympäriinsä... Yök! Miten sitä voi kukaan syödä? En ole ikinä maistanut, mutta haju on niin sanoinkuvaamattoman oksettava jo..
Värjäsin eilen hiukset. Sain pikkusiskon auttamaan. Kokeilin uutta värimerkkiä, Naturigin oli se. Ihan ok, haju oli aika pistävä mutta muuten ihan ok. Vaaleni ihan ok:sti, pääasia että tyvikasvu on poissa. Siskokin tykkäsi kun opetin oikeaoppisen värjäystyylin (: Toisaalta kaipaan ruskeita hiuksiani, mutta vaaleat sopii mulle parhaiten.
Ahdistaa liikaa kun en tiedä mitä painan. Varmaan ainakin 56kg... Kotiin päästyä se sitten selviää, saa nähdä hyppäänkö saman tien parvekkeelta vai yllätykö iloisesti. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
En saa edes lenkkeillä. Pelkäävät ties mitä, ei kiinnosta. Päivisin käyn kiertämässä peltojamme tuossa talon takana. Huomenna voisin ottaa kameran mukaan, lunta on varmaan 10cm jo (: Kaikki tullut tänään! Hui nyt se talvi on täällä. Vihaan talvea. Tänä syksynä+talvena olen sairastanut jo miljoona flunssakuumetta, ennen en ole välttämättä sairastanut ainuttakaan...
Ikävöin ystäviäni. Mulla ei ole ketään kenen kanssa puhua, ja juuri nyt kaipaisin juttukaveria. Ainoa ystävä jolle pystyin puhumaan kaikesta, katkaisi välit muhun. Oltiin ystäviä n. 10vuoden ajalta ja kuin paita ja peppu. Ikävä on edelleen, hänellä ei varmaan kyllä mua. Monet ystävät (yhteiset) ovat vähentäneet muhun yhteydenpitämistä myös :/
Taidan mennä nukkumaan ihan lämpöisen koiran viereen <3 Joku sentään vielä jaksaa olla mun vierelläni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti