[12] tired

Mä julkaisen nyt tekstin mitä olen kirjottanut mun toiseen blogiin monta päivää, blogiin jostai kaikki mun kaverit ja entiset kaverit sen olisi pystyneet lukemaan, ja ehkä ymmärtäneet että mulla on paha olla. Tosi paha. Mä alan olla tosi väsynyt tähän kaikkeen. Olen yrittänyt pitää itseni kasassa mun perheen ja ystävien takia, mutta en enää tunne kykeneväni edes siihen. Ette ehkä ymmärrä tästä kaikkea, mutta.... Toivon että tämän julkaiseminen helpottaa.

--

Ennen kaikkea mä oon pahoillani, kaikesta.

Mä en oo kaunis. En täydellinen. En kiltti tai mukava. En oo hyvää seuraa. En oo kaikkien eka valinta. Mut mäki oon ihminen. Mä ymmärrän, mä vaistoon, mä tunnen. Mullaki on tunteet vaikka en siltä vaikuta. Emmä halua kuunnella juttuja kun on ollu hauskaa siel ja tääl. En myöskään juttuja mistä pystyy lukea rivin välistä kaikkea.

Mä oon häätäny ihmiset mun ympäriltä. Jopa oman äitini. Sinänsä, mä oon aina ollu tällänen enkä mä muuksi muutu. Tälläne mä vaa oon. Musta ei koidu ku ongelmia. Mielipahaa. Mä vaa pahotan kaikkien mielet omalla käytökselläni, mut mä en vaan halua olla liian läheinen kenenkää kanssa. En enää. Liian monta kertaa oon kokenu itteni hylätyks. Mä vaa haluan olla minä ja mun omassa pikku elämässäni  yksin. Mä viihdyn edelleen ihmisten seurassa. Ei..... Mä rakastan ihmisten seuraa. Mä rakastan puhua kaikkee turhaa, nauraa tyhmille  jutuille. Mut oikeesti. Ei se mikään oo aitoa. Ei mun seurassa. Mä en tykkää siitä et pitää esittää. Mut mäki esitän, koko ajan. Mä esitän vahvempaa ku mitä oon.

Mä oon rikki. Täysin rikki, enkä mä tästä muutu. Kaikki tää esittäminen....... se tappaa mua lisää. Mä piilotan itteäni paremmin ja paremmin koko ajan. Mä en halua tehä sitä mut niin se on. Minä joka oon aina vihannu koko kropan peittäviä vaatteita, pidän nykyään koko ajan vaatteita mitkä peittää kaiken. Mä vihaan itteäni. Mä pakenen.

Mä pakenen todellisuutta. Mä en halua uskoa mitään pahaa, kenestäkään. Oon liian hyvä uskonen, mä uskon kaiken. Mä en vaan halua. Siks mä pakenen. Mä kehitän kuplan. Mä en kuule, en nää mitään mitä ympärillä tapahtuu. Mä elän ihan toista elämää pääni sisällä. Siinä elämässä kaikki on hyvin. Se on vaan helppoa. Unohtaa kaikki paska ja paeta oman päänsä sisälle, siihen täydelliseen pikkuelämään mikä kariutuu joka päivä asiaan nimeltä todellisuus. Se tappaa kaiken. Se iskee kasvoille ja lujaa. Miks mun elämä on tällästä? Mä en haluu kuulla mitään asioit enää, mä vaa suljen korvani kaikelt. Varsinki kaikki livenä tappelu... eikä ees tappelu, pienen äänen korottamine saa mut pois tolaltaan ja sulkeutuu omaan kuplaani. Se on mun pakopaikka. Se o vaa nii helppoo paeta.

Ei tää tästä muutu mihinkään. Sitä luulin muutama vuosi sitte että kaikki kääntyy paremmaks. Ne kääntyki. Mä kasvoin lisää. Lisää esittämistä, lisää liian hyvin peitettyjä tunteita. Ja sit kaikki levis käsiin.

Mä haluaisin puhua ihmisille kaikesta. Mut mä en luota kenenkään. Kenelle mä voin muka puhua ilman että ne jutut menee eteen päin? Ei mulla oo sellasta kaveria....... Mä haluaisin. Se helpottais. Mä haluisin myös luottaa. Mut en. Mua huijataan, satutetaan, loukataan liian paljon. Mut hylätään koko ajan. Mut mä en vaan halua uskoa mitään pahaa. Mä haluun uskoo parempaan huomiseen. Uskoo siihen että kohta kaikki on paremmin. Ennen kaikkea mä haluisin kelata aikaa taakse päin. Mä en roiku menneisyydessä, mä haluan vaan unohtaa sen, mutta mä haluan tehä monta asiaa eri tavalla. Tai jättää tekemättä. Mutta se ei ole mahollista, joten mun on pelattava pelini tulevaisuudessa oikein. Valittava oikeat kortit. Ja siihen ei enää kuulu hylkääminen, loukkaaminen, ei mikään. Mua ei satuteta enää. Mä annan liikaa anteeks. Ei...... Mä annan KAIKEN ANTEEKS! Aina. Mä en pysty olla antamatta anteeks. Mut mä en unohda. Mä muistan jokasen loukkauksen. Jokasen satuttamisen. Aina.

Tää alkaa levitä ihan lopullisesti käsiin. Mä painan ihan kohta 52kiloo ja mä haluan sen vaan alemmas ja alemmas. Tää on se ainoa asia mitä mä pystyn ite hallitsemaan ja mihin kenelläkään ei ole mitään puuttumista. Tää kaikki pakkautunu paha olo purkaantuu väärällä tavalla mutta tätä mä haluan! Mä haluan ennen kaikkea hallita itteäni, ja omaa elämääni! Mut mä en onnistu missään! Tässä mä onnistun. Kohta mä oon onnistunu olee laiha. Se jos mikä tekee mut onnelliseks. Mä pystyn.

Mä tiedän että oon vaikee. Ilkee. Kusipää. Hermoja raastava. Mä en oo ees pahoillani. Koska tälläseks mä oon vaan kasvanu. Jos tietäisitte ees puolia mun elämästä voisitte ymmärtää edes vähän. Mä haluisin kertoo, mut mä en pysty. Mä pelkään liikaa että saan siipeeni taas. Mä haluisin ihmisten ymmärtävän mua, mutta ei onnistu. Emmä ymmärrä ees ite itteäni.

--

Mä haluaisin että mun lähimmät kaverit, myös ne vanhat, lukis ton. Mutta en mä pysty julkaisemaan sitä muualla. Tänne on hyvä se julkaista, olen täällä nimetön. En ole kukaan perjaatteessa.

Tänään on ollut erityisen vaikea päivä. Mun on sinniteltävä vielä perjantaihin. Sitten pääsen omaan kotiini. Saan itkeä rauhassa.

Uusi vuosi tulee olemaan surkea. En ole ikinä viettänyt sitä yksin. Aina on ollut tuttu ja turvallinen kaveripiiri ympärillä. Sitä ei ole enää. Tai on. Minä en vaan kuulu siihen enää. Pikku hiljaa mua ruvettiin syrjimään, en tiedä miksi. En eka tajunnut sitä, nyt kun olen ruvennut miettimään, muistan kaikki. Mulle ei enää soiteltu aluksi. Sitten jäi pois tekstarit. Myös tapaamisista mua ruvettii unohtamaan, muu porukka koossa pitämässä hauskaa. Lopulta edes koneella ei enää puhuttu. Tässä sitä ollaan. Ilman yhtään ystävää juuri silloin kun niitä tarvitsee.