Mut on unohdettu. Oikeasti. Ei kukaan jaksa välittää enää. Äiti ei soittele enää, ellen mä itse soita hänelle. Äiti ei jaksa puhua mun kanssa, ei koskaan kysy mitä mulle kuuluu. Kaverit ei enää pidä mitään yhteyttä, vastaavat lyhyesti jos kysyn. Ne kaverit jotka ei siis ole mua hylänneet. Mutta vähän alkaa tuntumaan että eivät hekään minua jaksa.
Seisoin yksi päivä juna-asemalla odottamassa junaa. Kuuntelin musiikkia, olin pitkästä aikaa iloinen. Ajotuntini oli mennyt pitkästä aikaa todella hyvin. Oli ihana sää, +5 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Silti, silti tuijotin junan raiteita ja lähestyvää pendolinoa, jolla vauhtia yli 100km/h. En voinut olla ajattelematta, että ehkä se olisi vaihtoehto. Yksi niistä. Hypätä todella kovaa kulkevan junan eteen. En haluaisi tehdä sitä, se olisi junankuljettajalle kamalaa. Silti se houkutti.
Kotiin kävelin pidempää kautta, junaradan yli menevän sillan kautta ja jäin sinne seisomaan. Altani meni tavarajuna. Monta, monta raskasta vaunua perä jälkeen. Ei minusta jäisi jäljelle edes jauhelihapaketin kokoista osaa.
Olen taas lopettanut syömisen kokonaan. Hetken aikaa söin päivässä edes jotain, mutta nyt onnistuin lopettamaan. En tunne nälkää. Pelkkä mielihyvä täyttää mielen kun onnistun edes jossain. Pystyn kontrolloimaan tätä. Kukaan ei voi pakottaa mua mihinkään!
Näin myös ex-parhaan ystäväni toisen ex-parhaan kaverini kanssa sattumalta. He eivät nähneet mua. En voinut olla itkemättä, junassa muutamat ihmiset katsoivat säälivästi. Teki mieli huutaa heille. En vain saanut sanaa suustani. Menin istumaan loppumatkaksi vessaan ja junan päästessä perille juoksin kotiin. En halua mennä ulos enää ikinä. Menneisyys ja tulevaisuus vaanii siellä.
Minulla on torstaina inssi. Toivottavasti pääsen läpi! Olisi ihana tehdä edes jotain oikein tässä elämässä. Sitten voisin hankkia oman auton, mennä keskellä yötä hiljaiselle moottoritielle, painaa kaasua ja täräyttää johonkin sillanpieleen.. Se olisi nopeaa eikä satuttaisi muita.
Mun tunteet on tosi ristiriitaiset. Toisaalta haluiaisin vain pois, en kestä tätä elämää yksin, päivästä toiseen, ilman mitään syytä elää. Toisaalta haluan elää, haluan näyttää maailmalle että musta on johonkin! Haluan vaikka mitä! En vain tiedä mikä on oikein. Kukaan ei ole kertomassa minulle.
Kaipaan juttuseuraa. En ole puhunut... yli puoleen vuoteen kenellekkään kunnolla. Vastaan kysyttäessä, välillä saatan käydä jotain tyhjää keskustelua jostain. En ole puhunut kenellekkään sitten sen jälkeen kun välini meni poikki parhaan ystäväni kanssa. Hänelle pystyin puhua kaikesta, kaikki oli niin helppoa ja tuntui että hän ymmärsi. Mutta taisin olla väärässä?
En uskalla käydä vaa'alla. Pelkään että olen lihonnut, vaikka peili kertookin muuta. Jalkani ovat kaventuneet. Täydelliset farkkulegginsit jotka ostin reilu kuukausi sitten, ovat isot. Mutta silti tunnen itseni järjettömän lihavaksi ja peilistä näen edelleen kamalat vatsamakkarat ja jenkkakahvat. Seison varpaat vaa'an reunalla, kyyneleet valuu pitkin poskia, mutta en pysty siihen. Haluan tietää, mutta en voi. Kuolisin, koska se näyttäisi vääriä lukuja. Niin vääriä. Ei lähelläkään 50kg, vaan varmaan 70kg! Tai 80, ehkä 90. Siltä minusta tuntuu.
Olen miettinyt että voisin alkaa juoksemaan taas. Tiet alkaa olla osittain sulia, joten nyt olisi hyvä taas aloittaa! En vain kestä nähdä ihmisiä. Tuntuu että kaikki tuijottavat. Katsovat että mitä tuokin juoksemassa tekee.
Ja olen muuttamassa. Asunnossani on todennäköisesti hometta ja kattoni vuotaa taas. Ei tälläisessä voi asua. En vain tiedä minne muutan. Haluaisin muuttaa pieneen mökkiin keskelle ei mitään, missä saisin olla rauhassa eikä kukaan löytäisi minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti