Miten pahalta voikaan kaikki tuntua taas... Olin useamman viikon kotona, omasta tahdostani. Irtisanoni asuntoni, lakkautin Kelan tuet. En tiedä mihin menen, ensi kuun loppuun asti asunto on minun käytössä vielä. Toisaalta tuntuu hyvältä, en ole sidottuna mihinkään. Voisin perjaatteessa tehdä mitä haluan. En vain tiedä miten kauan voin vain olla.
Minulla on tilillä 30euroa, lompakossa vähän yli 60e. Siitä menee 27euroa ajokorttiin joka pitäisi hakea. Ensi kuuksi minulla on siis rahaa hippasen yli 30euroa. SOPII! Eipähän ole houkutusta ostaa ruokaa. Olin jo ikävöinyt polttavaa nälän tunnetta, kotona kun on aina ruokaa. Nyt saan ensi kuun loppuun olla syömättä mitään! Ajattelin käyttää rahat mitä on, kahviin&maitoon ja tallimatkoihin. Tietty, kuten aina.
En kyllä ymmärrä miksi sanotaan että Suomi on hyvinvointivaltio? Onko se hyvinvointia että ihmiselle annetaan rahaa, mikä ei riitä edes vuokraan? Kaikki muut tuet ovat minulta pois. Olenhan ääliö, enkä ole käynyt koulujani loppuun.
Sekin mietityttää taas. Yhteishaut oli ja meni, ihmiset hakivat kouluihin mihin haluavat opiskelemaan. He tietävät mitä haluavat elämältä. Ja sitten ole minä. Välillä tuntuu että kellun meressä, ilman mitään. Elämäni on totaallisen tyhjää...
Hain taas töitä, hevoshommia, ''kotikaupungista''. Tarjottiin leiriopettajan paikkaa, luvattiin se mulle ja seuraavana päivänä se olikin annettu jollekin muulle. Tietysti. Ehdin jo iloita 2vk hommasta, mutta mitäpäs hyvää mulle suotaisiin. Hain toki muuallekkin, mutta en pääse. En pääse ikinä.
2 kaveriani oli luonani viikonlopun. Meillä oli hauskaa, tietysti. Tai heillä oli, minä vain hymyilin tyhjästi ja pään sisällä ajatukset olivat sekaisemmin kuin ikinä. Toinen kaverini kuuluu tuohon petturiporukkaan, josta olen ennenkin kertonut. En tiedä miksi hän taas yhtäkkiä kaveeraa kanssani... Ja minä tyhmänä annan anteeksi kaiken.
Kaipaan juttuseuraa taas enemmän kun ikinä. Mutta en osaa puhua kenellekkään. Osasin joskus parhaalle ystävälleni, mutta nekin ajat on ohi. Äitini kyselee edelleen tuon ex-parhaan kaverini perään ja kyselee miksi me ei olla enää ystäviä. Olimme kaikille aina paita ja peppu, aina yhdessä tekemässä omituisia asioita. Kaipaan noita aikoja.
Tahtoisin lenkille, mutta ei mun voimat riitä. Ja polvetkin taas oireilee, en tiedä miksi. Parempi pysyä kotona, täällä kukaan ei nää mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti