Elossa ollaan, fyysesti ainakin... Henkisesti ei ehkä niinkään. Elämä ''kotona'' on yhtä helvettiä, kaikki on minun syytäni, minä en tee enkä osaa mitään, olen raivostuttava ja vien kaikkien rahat. Isäpuoleni tuntuu kääntävän äitiäni lisää minua vastaan.
Elämä on yhtä tappelua ja mun haukkumista, päivästä toiseen. Olen yrittänyt jaksaa tätä, mutta en jaksa. Valmiiksi huteralla pohjalla ollut elämä ja kaikki tämä. Harkitsen itsemurhaa yhä useammin. En vain jaksa elää.
Elämälläni ei ole tarkoitusta. En pääse ikinä opiskelemaan, enkä edes tiedä mitä haluaisin opiskella. En saa töitä ilman koulutusta tai kokemusta. En saa kokemusta ilman töitä. En pääse työharjotteluihin koska en hakenut yhteishaussa (=en saa kelalta työmarkkinatukea), mikä oravanpyörä.
Ja lisää, ei töitä = ei omaa asuntoa, ei pääsemistä eroon mun maahan potkimisesta ja haukkumisesta. Vaivun syvempään kuoppaan enkä ainakaan saa mitään tehtyyn elämälläni. Itkettää... Eikä kukaan kuuntele tai ymmärrä. No, itsepähän olen soppani keittänyt, niinkuin äiti sanoo.
Ja olen lihonnut. Onnistun lopettamaan syömisen aina hetkeksi, kunnes vaivun täydelliseen epätoivoon ja syön. En syö paljon, mutta minulle liikaa. Olen turvoksissa koko ajan, ja sekös lisää vettä myllyyn jo valmiiseen järjettömyyden seokseen. Näytän kamalalta. Haluan eroon kropastani, tämä ei ole minun.
En tosiaankaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Haluan pois ''kotoa'' ja äkkiä... Takaisin oikeaan kotiini, kotipaikkakunnalleni missä on kaikki. Ei enää, oli joskus. Nyt siellä vallitsee vain muistot. Kaverini muuttivat ja muuttavan opiskeluiden perässä pois. Mutta ei mulla ole edes kavereita, olen häätänyt kaikki ympäriltäni. Pari heistä puhuvat silloin tällöin minulle, tai yrittävät. En osaa enää keskustella. Olen niin lannistettu etten osaa enää edes puolustaa itseäni. Vaikenen vain, ennen hyökkäsin vastaan sanoilla.
Toivoin että kirjoittaminen helpottaisi, mutta ei. Tuntuu että paha olo vain lisääntyy.
Haluan pois. Kaikesta ja kaikkialta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti